Amerikka on huono

Haa, kaksi kuukautta ilman sanaakaan. Ajattelin ensin väittää, että on ollut polttavampia kirjoitushommia ja muita juoksevia asioita hoidettavana (kuten on ollutkin), mutta kai se johtuu eniten siitä, että ei ole blogirutiinia. Koko asenteen pitäisi olla niin erilainen (spontaani, prosessoituva) kuin muihin kirjoittamisen muotoihin (vaikka siihen graduun alitajunnassa), että otetta täytyy vähän hakea. Mutta se apologioista (enkä oikeastaan edes ole pahoillani, koska saan tehdä tämän blogin kanssa mitä ikinä haluan).

Ryömin kyberavaruuteen dissatakseni vähän Yhdysvaltoja, koska en ole vielä tällä viikolla dissannut yhtään ja nyt on jo tiistai. Satuin nimittäin löytämään täältä listan kappaleista, joilla amerikkalaiset käyttävät kidutuksen (tai siis "epätavallisen rasituksen") yhteydessä. Annettu lähde kuulostaa vähän huteralta, mutta eihän tällaista voisi päästäänkään kukaan mennä keksimään. Mielestäni varsin typerää kuvitella, että yhtäkään terroristiksi epäiltyä tai terroristiksi epäillyn kaimaa saataisiin taipumaan millään countrylla, löysämunaisella nu-metallilla tai välttämättä edes AC/DC:llä. Myönnettäköön, että lastenohjelmatunnarit on pirun nokkela innovaatio, mutta aika surkea suoritus tämä mielestäni kuitenkin kokonaisuudessaan on, jos nyt kerran puhutaan maailman tehokkaimmasta tiedustelukoneistosta.

Siltä varalta, että lukijoiden keskuudessa on CIA:n kuulustelijoita, ehdotan tämän surkean soittolistan dumppaamista ja sen korvaamista munakkaampien yhtyeiden musiikilla. Nimittäin sikäli kuin Deicidella ja noilla muutamalla nössömmillä metallibändillä haetaan jonkinlaista brutaalia meininkiä, niin ei kai tässä nyt tarvitse panoksia säästellä. Ne on kuitenkin pahoja tyyppejä, jotka haluaa tuhota meidän freedomin ja libertyn. (Myönnän, ettei kompetenssini riitä arvioimaan muita genrejä -- en tiedä, onko mukaan onnistuttu valkkaamaan Princen ja Christina Aguileran waterboardingihtavimmat kappaleet.)

Satuin törmäämään Wikipediassa tässä kerran kutkuttavan oloiseen musiikkigenreen nimeltä mathcore (kuvaavampi ilmaisu technical/progressive metalcore), ja kaivelin netistä käsiini muutaman mainittujen yhtyeiden levyistä. Karjuntaa, kakofoniaa ja epärytmistä (ahem... "kokeellisia ja epäsäännöllisiä rytmejä") mättöä, joka on samaan aikaan aivan mahtavaa mutta samaan kuitenkin pirullisen rasittavaa. Se on niin epärakenteista, että parin kappaleen jälkeen alkaa ahdistaa, eikä Dillinger Escape Planin, Number 12 Looks Like Youn tai Convergen soidessa taustalla pysty keskittymään mihinkään muuhun (kuten esimerkiksi tämän kirjoittamiseen).


Self-realisation -tunne oli yllättävän ikävä. Olin teoriassa kuvitellut pitäväni paljonkin hämärämmästä ja kokeellisemmasta raskaasta musiikista, mutta makuni paljastuikin normatiivisemmaksi ja pikkuporvarillisemmaksi kuin luulin, pahuspahus.