tiistai 26. helmikuuta 2008

Amerikka on huono

Haa, kaksi kuukautta ilman sanaakaan. Ajattelin ensin väittää, että on ollut polttavampia kirjoitushommia ja muita juoksevia asioita hoidettavana (kuten on ollutkin), mutta kai se johtuu eniten siitä, että ei ole blogirutiinia. Koko asenteen pitäisi olla niin erilainen (spontaani, prosessoituva) kuin muihin kirjoittamisen muotoihin (vaikka siihen graduun alitajunnassa), että otetta täytyy vähän hakea. Mutta se apologioista (enkä oikeastaan edes ole pahoillani, koska saan tehdä tämän blogin kanssa mitä ikinä haluan).

Ryömin kyberavaruuteen dissatakseni vähän Yhdysvaltoja, koska en ole vielä tällä viikolla dissannut yhtään ja nyt on jo tiistai. Satuin nimittäin löytämään täältä listan kappaleista, joilla amerikkalaiset käyttävät kidutuksen (tai siis "epätavallisen rasituksen") yhteydessä. Annettu lähde kuulostaa vähän huteralta, mutta eihän tällaista voisi päästäänkään kukaan mennä keksimään. Mielestäni varsin typerää kuvitella, että yhtäkään terroristiksi epäiltyä tai terroristiksi epäillyn kaimaa saataisiin taipumaan millään countrylla, löysämunaisella nu-metallilla tai välttämättä edes AC/DC:llä. Myönnettäköön, että lastenohjelmatunnarit on pirun nokkela innovaatio, mutta aika surkea suoritus tämä mielestäni kuitenkin kokonaisuudessaan on, jos nyt kerran puhutaan maailman tehokkaimmasta tiedustelukoneistosta.

Siltä varalta, että lukijoiden keskuudessa on CIA:n kuulustelijoita, ehdotan tämän surkean soittolistan dumppaamista ja sen korvaamista munakkaampien yhtyeiden musiikilla. Nimittäin sikäli kuin Deicidella ja noilla muutamalla nössömmillä metallibändillä haetaan jonkinlaista brutaalia meininkiä, niin ei kai tässä nyt tarvitse panoksia säästellä. Ne on kuitenkin pahoja tyyppejä, jotka haluaa tuhota meidän freedomin ja libertyn. (Myönnän, ettei kompetenssini riitä arvioimaan muita genrejä -- en tiedä, onko mukaan onnistuttu valkkaamaan Princen ja Christina Aguileran waterboardingihtavimmat kappaleet.)

Satuin törmäämään Wikipediassa tässä kerran kutkuttavan oloiseen musiikkigenreen nimeltä mathcore (kuvaavampi ilmaisu technical/progressive metalcore), ja kaivelin netistä käsiini muutaman mainittujen yhtyeiden levyistä. Karjuntaa, kakofoniaa ja epärytmistä (ahem... "kokeellisia ja epäsäännöllisiä rytmejä") mättöä, joka on samaan aikaan aivan mahtavaa mutta samaan kuitenkin pirullisen rasittavaa. Se on niin epärakenteista, että parin kappaleen jälkeen alkaa ahdistaa, eikä Dillinger Escape Planin, Number 12 Looks Like Youn tai Convergen soidessa taustalla pysty keskittymään mihinkään muuhun (kuten esimerkiksi tämän kirjoittamiseen).


Self-realisation -tunne oli yllättävän ikävä. Olin teoriassa kuvitellut pitäväni paljonkin hämärämmästä ja kokeellisemmasta raskaasta musiikista, mutta makuni paljastuikin normatiivisemmaksi ja pikkuporvarillisemmaksi kuin luulin, pahuspahus.

3 kommenttia:

Jarmo kirjoitti...

Minä pidän tuosta Dillinger Escape Planista. Ei sitä koskaan kauaa viitsi kuunnella, mutta aina välillä tekee mieli panna pää siihen tehosekoittimeen. Mulla on heidän Miss Machine -niminen levy.

Lähestyn bändiä lähinnä progressiivisesta kulmasta. Tykkään heidän rytmiikasta ja nopeasti vaihtuvista osista. Samalla paatoksella kolistelu ja ärähtely kappaleesta toiseen alkaakin sitten äkkiä kyllästyttää.

Onkohan nuo toiset mainitsemasi yhtyeet ihan samasta puusta? Täytynee tsekata.

Oskari kirjoitti...

Tuo Converge (ainakin minkä No Heroes -levyään selailu-kuuntelin) ei vaikuttanut aivan niin moni-ilmeiseltä kuin Dillinger Escape Planin Miss Machine tai Ire Works, kun taas tämän otoksen sekopäisimmältä vaikutti The Number Twelve Looks Like You -yhtyen Nuclear. Sad. Nuclear. Jos pitäisin tästä musiikista, niin pitäisin siitä eniten.

Jos se ei olisi rikollista, niin kehottaisin lataamaan PirateBaystä ja testaamaan itse.

Schnabelmann kirjoitti...

Dillinger Escape Plan on ihan hauska bändi, hajakuuntelin sitä joskus pari vuotta takaperin, osui siihen Mastodon/Isis -kauteen. "Irony is a Dead Scene" -ep on ehkä paras otos (lisäksi sillä on mahtava nimi)

Ajoittain tulee vieläkin noita brutaalimman metelin tarkistuskausia, mutta ei se oikein toimi enää se kama vaikka miten yrittäisi. Mathcorekin keskimäärin hajoaa omaan nokkeluuteensa. Laajennan siitä mieluummin jonnekin Keiji Hainon, Fushitshushan tai muun obskyyrin avantgarderääkin suuntaan, jos haluan kärsiä epäluontevista äänipoukkoiluista ja musiikista jonka kuunteleminen yleensä sattuu jollain tavalla. John Zornin & Yamantaka Eyen "Nani Nani" on ehdoton ikivihreä, tsekkaa jos löydät jostain.