Elossa ja potkii

Edellisen, lähes puolen vuoden takaisen blogikirjoituksen otsikko oli näemmä "Länsirintamalta jotain uutta" -- ja sen jälkeen mitään uutta ei sitten näykään tapahtuneen. Olen saanut mellastaa Aviisissa monenlaisista mielenkiintoisista asioista (minkä lisäksi olen ollut laiska), joten pään aukomiseen täällä ei ole ollut niin suurta paloa.

Tässä muutamia zurnalistisen kansalaispalvelukseni huippukohtia sitten viime näkemän:

Lokakuussa...
-repostelin ilmaisia tietokoneohjelmia.
-kehuskelin sarjakuva-albumia, jossa pyöri zapatisteja piippu suussa.
-suomensin rahan jakautumista esittävän kaavion.
-maistelin lisäaineita.
-väheksyin Cosmopolitania.
-arvostelin kirjan, jossa muuan henkilöhahmo sanoi: "Meidän olisi pitänyt polttaa Tukholma ja raiskata tukholmalaiset naiset."
-pelastin kaupunkisuunnistuksen.
-tuputin paskoja kirjoja divariin huonolla menestyksellä.

Marraskuussa...
-kuulin, että korkea koulutus suojaa työttömyydeltä ja että Suomi voisi hyvin, jos perustaisin yrityksen.
-laskeskelin, mitä mieltä Tamyn edustajisto on mistäkin.
-kuuntelin hypnoottista hippimusaa.
-esikarsin ö-mappiin hirveän läjän huonoja (ja osittain rikollisia) seksipakinoita.
-muistelin maailman parasta tv-sarjaa.
-tein uutisen opintopsykologista.

Joulukuussa...
-oikaisin uutista opintopsykologista.
-haastattelin miestä, joka sanoi: "Pohjois-Koreassa valta on kansanjoukoilla."
-lahjoitin Tampereen yliopistolle rahaa.

Tammikuussa...
-peräsin mesenaatille kuuluvaa arvostusta.
-perehdyin siihen, miten opiskelijoita syrjitään. Lehden ilmestymisen jälkeen minulle soitti joko Ilta-Sanomien tai Iltalehden toimittaja, joka halusi tehdä kohu-uutisen miesten kohtaamasta häirinnästä (vaikka naisia syrjitään edelleen paljon enemmän). Mies aloitti puhelun sanomalla: "Sinä poika se kirjoitat siellä hyviä juttuja ja minä kirjoitan täällä."
-kävin teatterissa.
-valehtelin kissani taidenäkemyksistä.

Helmikuussa...
-kävin väittely-yhteiskunnan kokouksessa.
-käytin ensimmäistä kertaa kirosanaa otsikossa (ellei lokakuun homo-sanaa lasketa).
-pyörin taidenäyttelyissä ja otin (toistaiseksi) onnistuneimman lehteen päätyneen valokuvani.
-koin seksuaalista intohimoa sähköisiä kirjanlukulaitteita kohtaan.
>-sain tekosyyn muistella ensimmäistä lukemaani romaania.

Maaliskuussa...
-kirjoitin kolumnin täyteen mahtavaa tekno-optimistista höyryämistä.
-haastettelin kuuroa heeboa. Koskaan en ole kirjoittanut mitään yhtä stressaavassa kiireessä.
-kuuntelin Stam1naa.
-tunnustin katsovani Sopranosia, kun olisi pitänyt tehdä töitä.
-surffailin kotisynnytyssivustoilla etsimässä jutun juurta.
-mehuttelin Pyhän hengen inspiroimaa teiniangstia.
-pohjustin Tampere kuplii -sarjakuvatapahtumaa. Kolmasosa jutusta jäi miskommunikaation takia laittamatta lehteen.

Näiden lisäksi olen kirjoitellut kaikenlaisia pikku-uutisia vähäpätöisemmistä aiheista, kiertänyt yliopistolla maanittelemassa ihmisiä vastaamaan typeriin gallup-kysymyksiin, skannannut 20 vuotta vanhojen Aviisien huvittavimpia makupaloja jne. jne.

Länsirintamalta jotain uutta

Siviilipalveluksesta on nyt suoritettu neljä viikkoa Lapinjärvellä ja viisi Tampereella, eli hiukkasen yli kuudesosa koko kakusta. Aviiseja on ilmestynyt tänä aikana kaksi kappaletta, ja niihin olen kirjoittanut nämä jutut:

11/2009
Uutinen banderollitempauksesta yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan 60-vuotisjuhlaseminaarissa.
Arvostelu Quentin Tarantinon leffasta Kunniattomat paskiaiset.
Viihteellistä hyvinvointijournalismia piikkimatosta.

10/2009
Juttu museokeskus Vapriikista.
Retrofiilistelyä Action Force -sarjakuvasta.

Kätteni jälkiä voi ihailla myös ihailemalla majesteetillista tapaa, jolla mainokset on lätkitty sivuille, jolla lehti siirretty verkkoon, jolla mielipideaukeaman gallup- ja haluanpa sanoa -pätkät on tehty, jolla vuoden 1989 lehdistä napsitut pätkät on valittu ja skannattu ja jolla lehdet on jaettu sinisellä pakettiautolla lehtiständeihin.

Lapinjärveltä päästyäni napisin siitä, etten oppinut siellä mitään hyödyllistä. Koko touhu oli itseni ja Suomen valtion kannalta aika turhanaikaista, vaikka sainkin luentojen aikana luettua pari hyvää kirjaa (Sean Stewartin Kehän, J.G. Ballardin Crashin ja Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivun). Mutta nopeammin ne olisi saanut kyllä luettua ilman niitä luentoja.

Mutta Aviisin hommat ovat olleet kaikkea muuta kuin turhanaikaisia. Olen oppinut käyttämään (paremmin) kaikenlaisia siistejä ammattilaisten tietokoneohjelmia, kirjoittelemaan ja editoimaan siistejä juttuja ja eläytymään toimitustyön rytmiin. Ja ajamaan ylioppilaskunnan sinistä pakettiautoa.

Olen myöskin lukenut Ken MacLeodin Execution Channelin, Viivi Hyvösen Apinan ja uusikuun ja (osittain) Harlan Ellisonin toimittaman Dangerous Visions -novellikokoelman sekä ison nipun Action Force -sarjakuvia. Ja nekin on (ehkä viimeistä lukuunottamatta) parempia kuin Lapinjärvellä lukemani kirjat.

Täällä on kaikki paremmin.

Natsien housut ja Koomikon naamat

Suomen parhaan kulttuurilehden eli Kulttuurivihkojen numero 4-5/2007 on ilmestynyt. Lehdykkä sisältää peräti kaksi kirjoittamaani kulttuurijournalismin kruununjalokiveä:

"300 natsia ilman housuja" on artikkeli Frank Millerin spartalaismättösarjakuvasta 300 sekä poliittisesti vieläkin arveluttavammasta elokuva-adaptaatiostaan, jonka ohjaamiseen syyllistyi Zack Snyder. Leffan juonihan menee niin, että Persia suunnittelee hyökkäystä Kreikan vapaiden ja onnellisten kaupunkivaltioiden kimppuun, mutta muutaman sadan miehen suuruinen spartalaisjoukkio viivyttää miljoonapäistä valloitusarmeijaa muutaman päivän Thermopylain solassa. Homma päättyy uljaaseen sankarikuolemaan, kuten arvata saattaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Elokuvassa on mukana huomattavaa maailmanpoliittista kuorrutusta, vaikka Snyder onkin kaikissa mahdollisissa haastatteluissa aina tähdentänyt, että tarkoituksena ei ollut ottaa kantaa mihinkään, vaan pitää hauskaa ja mätkiä pahoja tyyppejä lättyyn. Vähän yllättäen samaa mieltä tuntuvat olevan Suomessa kaikki aina Voima-lehden sarjakuva-arvostelijaa ja Hesarin Jussi Ahlrothin blogissa virinneen keskustelun (täällä ja täällä) osallistujia myöten: 300 on viihdettä ja hubaa, ja (tämä oli kaikista käsittämättömin väite) jos siinä joku maailmanpoliittinen rakennelma on taustalla, niin siinä tapauksessa Yhdysvaltain henkilöitymänä tulisi pitää ennemminkin persialaisarmeijaa kuin republikaanis-fasistista spartalaispoppoota.

Toisaalta, kuten Rantala Kulttuurivihkoissa ansiokkaasti toteaa:

Yhteiskunnallisten juonteiden unohtaminen elokuvaa katsoessa vaatii hyvää tahtoa. Idästä uhkaa uskonnollisten fanaatikkojen tulva, demokratia ja koko oikea elämäntapa on uhattuna. Sotaan on lähdettävä, mutta nahjukset yrittävät vitkastella. Ja kun sotaan sitten lopulta päästään freedomia puolustamaan, vätykset ja juonittelijat estävät tarpeellisten lisäjoukkojen lähettämisen. Kuulostaa tutulta.

Sittemmin Snyder on alkanut suunnitella Watchmen-leffan ohjaamista, mikä on toteutuessaan luultavasti megaluokan rikos ihmisyyttä, taidetta ja kaikkea muuta hyvää vastaan. Kyseessähän on maailmanhistorian tärkein kirjallinen teos, jonka perussisältö on ihan jotain muuta kuin mitä saa sopimaan kahteen tuntiin. 300:n elokuvaversion juonesta puolet täytyi vetää hatusta, koska sarjakuvassa ei ole tarpeeksi tapahtumia, mutta Watchmen on niin tiheää, että jokaisesta episodista voisi ohjata oman elokuvansa.

Puhumattakaan siitä, että se ei ole mitään Sin City -settiä, jossa sarjakuva on valmis kuvakäsikirjoitus, vaan 95% sen parhaudesta perustuu tekstien ja kuvien yhdistelyyn ja siirtymiin tarinan eri tasojen välillä sekä supersankaruuden ja koko supersankarisarjakuvagenren dekonstruktioon. (Ja ne loput 5% perustuu Ozymandiaksen geenimuunneltuun ilvekseen.) Jos kerran pitää väkisin tehdä supersankareista elokuvia, niin mallia voisi ottaa ennemminkin Unbreakablesta tai Heroesista tai jostain.

Ja onko maailmassa oikeutta, jos Comedian näyttää tältä (ei):

Mutta ei nyt siitä sen enempää. Lataan sen kuitenkin netistä heti kun se ehtii PirateBayhin, käyn myöhemmin katsomassa sen teatterissa kolmesti heti kun se ennättää tänne asti ja ostan lopulta sen kalleimman superhyperextradvd:n heti kun se tulee myyntiin.

Ja niin, uusin Kulttuurivihkot sisältää myös arvostelun Vernor Vingen surkeasta scifi-romaanista Rauhansota, joka on paras unohtaa saman tien. "Juuri tällaisten teosten takia science fictionilla on huono maine", toteaa nokkela kriitikkomme. Aamen.