Eläinten vallankumous

Opponoin tänään kirjallisuuden graduseminaarissa mainiota esitelmää, joka käsitteli interfiguraalisuutta Bill Willinghamin käsikirjoittamassa ja useiden taiteilijoiden kynäilemässä Fables-sarjakuvassa. Interfiguraalisuus tarkoittaa henkilöhahmojen siirtymistä teosten välillä, ja mikäli joku on Fablesin premisseistä perillä, niin sehän on koko sarjakuvan pointti. Satujen ja kansantarinoiden hahmot Lumikista Isoon Pahaan Suteen ja Kolmesta pienestä porsaasta Viidakkokirjan Bagheraan ovat paenneet kotimaailmoistaan reaaliseen New Yorkiin ja elävät siellä salassa ja maanpakolaisuudessa.

Hankin joskus muinoin-muinoin sarjan ensimmäisen kokoelman Legends in Exile, mutta se oli pikkunokkeline murhamysteerioineen hienoinen pettymys. Nyt lukaisin opponointia varten myös Animal Farmin ja muutaman sitä seuranneen lyhyemmän seikkailun sekä (kotiin seminaarista päästyäni) seuraavan story arcin eli Storybook Loven, ja täytyy sanoa, että varsinkin Animal Farm imaisi.

Tarinankertojana Willingham ei ehkä ole ihan niin mestarillinen, kuin Vertigon parhaimmisto, ja osa hänen aikaansaannoksistaan tuntuu aika kevyeltä satujen versioinnilta, missä ei sinänsä ole vielä mitään kovin erikoista (jos on jo ehtinyt lukea tarpeeksi Neil Gaimania, joka on paljon Willinghamia parempi kirjoittaja), mutta fantasiaan sekoitettu poliittisempien aiheiden kommentointi saa mielenkiinnon pysymään yllä. Willinghamhan on myös muista poliittisista sarjakuvanaamoista poikkeava siinä mielessä, ettei hän ole mikään anarkistihippi (niin kuin Alan Moore, Grant Morrison tai Mark Millar), vaan kunnon konservatiivi. Taruolentojen suulla hän on ilmaissut muun muassa kannatuksensa Israelin voimapolitiikalle (odotan, että pääsen siihen jaksoon käsiksi), mutta on ainakin toistaiseksi pysynyt riittävän ei-paatoksellisena ja (ergo) nautinnollisena.


Animal Farmissa Kultakutri (sekä hänen hit-squadinsa Isä-karhu, Äiti-karhu ja Pikkukarhu) yllyttää eläinhahmoisia taruolentoja nousemaan vallankumoukseen Lumikin johtamaa maanpakolaishallitusta vastaan, tarkoituksenaan lähinnä oman valtansa pönkittäminen. Neuvokkaana byrokraattina Lumikki antaa lopulta kyytiä kapinallisille, mutta sitä ennen kuullaan (tai nähdään) muutama mukava hetki replikointia proletariaatista, näytösoikeudenkäynneistä sun muusta vallankumouksellisesta, mikä kuulostaa sinänsä tylsältä kun sen näin esittää, mutta se on oikeasti varsin hauskaa.