Clic-clic-clic

Aina yhtä luotettava joulupukki ei pettänyt tänäkään vuonna, vaan toi kiltille pojalle kameran, jota olin toivonutkin. Olen yrittänyt joululoman aikana päästä käyttöohjeista jyvälle, mutta en hallitse vielä kaikista ominaisuuksista murto-osaakaan. Laite on joka tapauksessa nimeltään Nikon D-40, ja se kuuluu halvimpien ja heikkotehoisimpien digijärjestelmäkameroiden kastiin, vaikka kyllä tämä minun tarpeisiini riittää kepeästi.


Samanlaista laitetta käytti muuten myös joulun alla tapaamani Kansan Uutisten toimittaja, jonka kanssa puhelin Kortepohjan ylioppilaskylästä ja itsestäni (se miettii vielä, että kumpi olisi hedelmällisempi aihe kirjoittaa juttua). Ja aivan sama tai ainakin maallikon silmiin hyvin samannäköinen kamera tuli jouluna vastaan myös lukiessani DMZ-sarjakuvaa:


Ja kun nyt tähän päästiin, niin pakko sanoa, että DMZ on mielenkiintoisimpia uudempia mainsteam-jenkkisarjiksia, mihin olen hetkeen törmännyt. Siinä photozurnalisti Matt Roth haaksirikkoutuu Manhattanin ei-kenenkään-maalle keskelle Yhdysvaltain (fiktiivistä) sisällissotaa, joka puhkesi "terrorisminvastaisen sodan" jälkimainingeissa. Itse sodan tapahtumat tai edes osapuolet eivät täysin selviä, vaan DMZ keskittyy kuvaamaan rintamalinjojen väliin juuttuneiden manhattanilaisten arkea pommi-iskujen, tarkka-ammuskelijoiden ja korttelimilitioiden keskellä.

Tarinoissa on aika lailla kaikuja Irakin sodasta, mm. lain ja moraalin rajamailla toimiva yksityinen turvallisuusyhtiö (jonka nimi on näön vuoksi joku muu kuin Blackwater), oranssihaalaristen vankien kidutusta ja oikeudenkäyntejä siviilejä erehdyksessä teurastaneita hädin tuskin täysi-ikäisiä sotilaspoikia vastaan.

Jos olen oikein oivaltanut, niin DMZ:n julkaisu on loppunut numeroon #27 (joka on ainut, jota en ole lukenut). Mukavaa joka tapauksessa, että DC/Vertigo julkaisee välillä muutakin kuin supersankari- tai demonikauhukekkalointia.