Riivattu nörttiscifi

Risto Isomäki on piinannut minua jo kuukauden. MP3-soittimeni muistissa majailee yhdeksän cd-levyllistä Sarasvatin hiekkaa -äänikirjaa, ja olen yrittänyt kuunnella sitä sieltä useaan otteeseen, mutta en ole päässyt kovinkaan pitkälle.

Lukija on vähintään yhtä masentavan monotoninen kuin romaanihenkilöiden dial... krhm... monologit unettavia. Kahdesti olen meinannut torkkua ohi Jyväskylän juna-asemasta, kun olen yrittänyt jyystää kirjaa soittimella matkan ratoksi. Ja silloin kun nukahtaminen ei ole optio (jos vaikka piiskaa samalla mattoja, kuten minä tänään), niin ajatus karkailee muuten ja kappaleita saa alituiseen olla näpyttelemässä taaksepäin.

Olen Paavo Lipposen kanssa samaa mieltä varmaan yhdestä ainoasta asiasta maailmassa, ja se on se että Kesän varjot on vetävämpi kirja (vaikkei siinä edes tapahdu mitään). Toisaalta Kohti vuotta 1929? -tietokirjansa perusteella Isomäki olisi varmasti ollut paljon vetävämpi pääministeri.

En ole kyllä vielä taistellut itseäni edes kirjan puoliväliin saakka, joten onhan sillä aikaa vielä parantaa. Se on kuitenkin suomalaista science fictionia, joten kuuntelen hampaat irvessä vaikka korvista valuisi verta ja sappea.