Catching up

Sen jälkeen kun työharjoittelu loppui viime kuun lopussa, olen yrittänyt ottaa kiinni kaikkea, mikä on jäänyt vaiheeseen. Olen lukenut/katsonut sata kesken/aikomukseksi jäänyttä kirjaa/sarjakuvaa/elokuvaa alkaen Tarton ekskursiolla melkein viisi kuukautta sitten aloitetusta Philip K. Dickin Timothy Archerin sielunvaelluksesta ja graduseminaarin opponointia varten selaillusta Fables-sarjakuvasta ja perverssin mielenkiinnon vallassa hankituista Rob Zombien hörhör-horror-elokuvista (kertakaikkiaan taivaallista scheissea).

Töissä ollessa aivot ja silmät olivat työpäivän jäljiltä aina niin liisterissä, ettei tehnyt mieli kahdeksan tunnin tekstin tihrustamisen päälle lukea enää juurikaan mitään muuta kuin Pahkasikaa (mutta se onkin taidetta se). Varsinkin kun harjoittelun loppupäässä keskityin aika tiiviisti yhden ainoan kirjan väkertämiseen (josta aloin muistaa joitain pätkiä ulkoa ja joka käsitteli vähän ahdistavaa aihetta), niin fiktiivisen tekstin sulattaminen muuttui totaalisen ylitsepääsemättömäksi. Aloitin vaikka miten monta eri kirjaa ja lopetin sivulla 4, kun en enää muistanut alusta mitään. Kyseinen intensiivisesti väkertämäni teos oli nimeltään Raiskaustrauman hoito. Opas CPT-menetelmän käyttöön ja yours truly on kustannustoimittanut sen alusta loppuun aivan itse. Ilmestyy elokuussa.

Pengoin myös kamerasta esiin mainitulla Tarton ekskursiolla ottamani valokuvat ja huomasin, etten ollut kuvannut juuri mitään muuta kuin jyväskyläläisiä ihmisiä ja lelumuseota.


Muuten olen heinäkuussa tehnyt muuta kuin yrittänyt olla rasittamatta itseäni liikaa. Kesän ainoaksi festarivisiitiksi jää Ilosaari, jonne en saanut ostettua lippua ajoissa enkä ilmoittauduttua talkoolaiseksi ajoissa (koska yritin olla rasittamatta itseäni liikaa), mutta sain kuin sainkin lopulta useiden epätodennäköisten välikäsien kautta rannekkeen yliluonnollisen helppoa ja hieman ikävystyttävää työtehtävää vastaan. Istuin sunnuntai-iltana ja -yönä kädet puuskassa kahdeksasta neljään vartioimassa autoja tarkasti aidatulla alueella, jonne ei tullut niiden kahdeksan tunnin aikana yhtään elävää sielua, joka olisi pitänyt sieltä poistaa.

Missasin sen takia Mike Pattonin ja Mogwain, jotka olisin halunnut nähdä, mutta ehkä sen kanssa voi elää. Todistin kuitenkin Convergen mikrofoniakrobatiaa, Kauko Röyhkän eltaantunutta charmia, Ozric Tentaclesin (vai Tentaclen?) eteeristä hippisuhinaa ja Eläkeläisten lavallajuopottelua. Mielenkiintoisin vastaan osunut artisti oli kuitenkin sulkeutunut ja parrakas elektroartisti nimeltään Venetian Snares. Musiikista saa jonkun kuvan esim. myspace-sivultaan, mutta viehätystä lisäsi se, että keikalla se tuli sellaisilla desibeleillä ja taajuuksilla, että biitti tuntui kurkkutorvessa.

Jostain syystä kuvittelin, että tyhjä Laulurinne näytti mielenkiintoiselta, kun työvuoron jälkeen kävelin sen läpi kello 4 aamun valjettua (otin monta kuvaa), mutta se saattoi johtua vain siitä, että olin vaan valvonut paljon. Kuvista ei oikein keksi, että mikä tässä nyt niin viehätti. Roskia ja lokkeja (lokkeja oli oikeasti paljon, vaikka ne ei kaikki tähän kuvaan mahdukaan).