Se hiipii ovesta sisään ja hyppää kaapin taa

Olen lauantaina lähdössä kolmen viikon Interrail-reissulle, ja yritän hallita vieroitusoireita lukemalla mahdollisimman paljon sarjakuvia ennen lähtöä (koska olisi typerää ottaa niitä hirveät määrät mukaan ja raahata ympäri Bosnia-Hertsegovinaa).


Ajattelin, että Neil Gaimanin Sandman-sarja olisi kerralla luettuna sopivan apokalyptinen kokemus, jota en ole vielä kokenut. [Sandman on siis -- mikäli et tiedä -- 90-luvun alkupuoliskolla ilmestynyt kohtalaisen massiivinen ja järjettömän suosittu mytologiavetoinen (kauhu)fantasiasarjakuva. Kunnianhimoista ja älykästä.] Ajattelin myös, että parintuhannen sivun jälkeen muut sarjakuvat tuntuisivat joka tapauksessa aika valjuilta kokemuksilta, ja että jos selailen itse teoksen rinnalla Hy Benderin The Sandman Companionia ja Alisa Kwitneyn The Sandman, King of Dreams -oheiskommentaariopuksia, niin oioi.

Ja täytyy myöntää: onhan se aika messevä sarjakuva noin yhden henkilön aikaansaamaksi (vaikka piirtäjiä tietysti olikin hirveä liuta). Kun ahmaisee koko sarjan kerralla, niin tapahtumien ja teemojen limittymisen huomaa vielä paremmin kuin sieltä täältä selaillessa ja kaikkien juonteiden yhteenkurominen siinä lopussa alkaa vaikuttaa yhä yliluonnollisemmalta.

Toisaalta osa kohdista, joista menin ensimmäistä kertaa lukiessa aivan sekaisin, ei tuntunut enää oikein missään. En yhtään ymmärrä, millä perusteella olin Season of Mists -tarinakokonaisuudesta joskus niin innoissani. Lucifer Morningstar tietysti sanoo pariinkin otteeseen jotain nokkelaa, mutta se on nimenomaan ainoastaan nokkelaa:


Brief Lives tuntuu jopa törkeän huonolta (osin ehkä taiteilijansa takia), eikä siinä ole mitään muuta kiinnostavaa kuin Deliriumin epäkoherenssi. Sen sijaan parhaimmin upposivat upeat The Kindly Ones, A Game of You ja The Doll's House, tässä järjestyksessä. Ja oli hauska huomata, että Samuel R. Delanyn esipuhe A Game of You -albumiin hakkaa mennen tullen kaiken sen sarjakuvatutkimuskirjallisuuden, jota olen gradua varten lueskellut.

Sen sijaan nuo alussa mainitut oheiskirjat ovat aivan ajanhukkaa. Varsinkin Kwitneyn opus on ylikokoinen selailukirja kahvipöytään, eikä sen lukemisesta (johon ei kyllä tuhraantunut kuin vartti) tule juurikaan hurskaammaksi. Kirja sisältää juonikuvauksia ja hyvälle paperille painettuja reprodukteja alkuperäisistä sarjakuvasivuista, kansista ja jostain luonnospiirroksista. Ne ovat tietysti aivan yhdentekeviä kaikille, jotka ovat joskus lukeneet sarjakuvat, vaikka kirjan alussa luvattiinkin jotain päteviä insightseja aiheeseen. Bah.

Benderin kirja sen sijaan on oikeastaan vain kirjan mittainen Neil Gaimanin haastattelu, ja siinä on ollut joitain ihan mielenkiintoisiakin kohtia (se on tosin itselläni vielä vähän kesken). Gaiman ei kerro mitään kovin hyperinnostavaa itse sarjakuvasta, vaan anekdootteja omasta työskentelystään ja DC Comicsin pölhöistä päättäjistä, jotka kielsivät tai yrittivät kieltää naurettavilla verukkeilla kaikenlaista -- mm. niinkin rankan ilmaisun kuin "dick"-sanan sarjakuvassa, joka on suunnattu aikuisille. ("Ne Mikko Alatalon voimakkaasti kantaa ottavat tekstit, ne on joillekin liikaa.")