Sosialismia ja Ressua

Olen lukenut viime päivinä sosialistista tietokirjallisuutta ja Tenavat-sarjakuvia (lähinnä vessassa käydessäni, mutta se kertoo enemmän minusta kuin näistä kirjoista).



Olin kaavaillut Paavo Arhinmäen Punavihreän sukupolven lukaisemista sen ilmestymisestä saakka, mikä on vähän perverssiä, koska siitä on aikaa jo pari vuotta ja itse kirjan kahlaamiseen tuhraantui lopulta vain jokunen tunti. Kirja oli parhaimmillaan oikein innostava, vaikka Arhinmäen lapsuuden Helsinkiin sijoittuvat muistelukset tai graffiti- ja jalkapallomehutukset eivät aina niin kiinnostaneetkaan. Sen sijaan angstaus vasemmistoliiton nykytilasta ja tulevaisuudesta, aktivistiuutisoinnista, paskaduuneista ja vihreiden politiikasta oli oikein antoisaa.

Taiteilija Teemu Mäen "Mitä on sosialismi nyt?" -artikkelista (esseekokoelmassa Näkyvä pimeys) innostuin kuitenkin lopulta vielä enemmän, ehkä siksi että se ei ollut ammattipoliitikon tekstiä, eikä Mäen tarvitse pysyä helpolla konkreettisella tasolla ja niissä asioissa, joihin yksittäinen Helsingin kaupunginvaltuutettu tai kansanedustajakaan juuri voi vaikuttaa.

Ja toisaalta Mäki lähtee kirjoituksessaan liikkeelle niin itsestään selvistä perusasioista, että niiden sanominen vaikuttaa turhalta, mutta esittää ne kuitenkin mielenkiintoisesti. Ensimmäinen kohta hänen sosialistista yhteiskuntaa luotaavassa listassaan on esimerkiksi se, että rikkailla ei pitäisi olla mahdollisuutta ostaa itselleen tai lapsilleen parempaa koulutusta, terveydenhoitoa tai oikeutta (oikeusturvaa tai -apua). Tämä on siinä mielessä ihan selvä asia, että jos pyrkimyksenä on sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo (niin kuin melkein jokaisen suomalaisen puolueen tavoitteena tuntuu olevan), niin totta ihmeessä, mutta ei tällaisista asioista koskaan kukaan mitään puhu.

Mäen kirjoituskokoelma on muutenkin mielenkiintoinen. Varsinkin sitä surullisenkuuluisaa kissantappovideota ruotivat kirjoitukset ovat silkkaa adamantiumia (ja saivat minut pitämään sitä Suomen historian parhaana poliittisena taideteoksena), mutta ei mennä nyt siihen.

Näiden lisäksi olen lueskellut mm. entisen SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarisen kirjoja (Suomalaisen kommunistin kokemuksia ja Kivimies). Niissä oli vähän enemmän tekemistä, mutta kyllähän nekin siinä istuskellessa sulivat.

Mutta tietysti Schultzin Tenavat olivat vieläkin parempaa luettavaa. Löysin kirjastosta pari ensimmäistä tiiliskiveä The Complete Peanuts -sarjasta, joten aloitin aivan alusta. Mukana oli pari jännää Charles Schulzin elämää valottavaa artikkelia ja haastattelu, joiden avulla tunnelmaan on helpompi virittäytyä ja sarjakuvien neroudesta saada paremmin kiinni. Tenavat tuntuu nyt aika mainstreamilta, mutta silloin joskus 50-luvun alussa julmat ja apaattiset lapset olivat radikaali aihevalinta, kun koko muu huumoristrippiskene oli pelkkää slapstickiä.

Haastattelussa Schulz on viihdyttävän vanha ja katkeroitunut kuin mikä ja muistelee kauhealla angstilla sitä, että piirsi sarjan 50-vuotisen historian aikana yhden kerran muutaman aikuisen yhden golf-kohtauksen taustalle: "I never should have done that."

Ja vielä suurempaan raivoon hän yltyy puhuessaan stripin formaatista ja nimeämisestä:

"...so I had to overcome the fact that I was drawing a space-saving strip under the title Peanuts, which was the worst title ever thought up for a comic strip. It's totally ridiculous, has no meaning, is simply confusing, and has no dignity -- and I think my humor has dignity. Those are two things that have hung over me and I've resented my whole career."

Jännää, suosittelen.