On isät täällä taistelleet

Palvelin isänmaatani kesäkuun ajan Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa, ja päällimmäisiksi tunteiksi koko hommasta jäi, että:
1) Täällä syödään koko ajan!
2) Kuka hullu menee armeijaan?
3) Miksi kummassa Suomen valtio haluaa minun vetelehtivän täällä?


Älkää käsittäkö väärin -- ei minulla ole mitään diipadaapa-tunneilla istuskelua, ainaista syömistä, biljardinpelailua, saunomista, TV:n katselua, iltakaljoittelua nuotion äärellä jne. vastaan. Neljä viikkoa vilahti ohi miellyttävän nopeasti ihan kuin missä hyvänsä kesäleirillä. Mutta:
a) Hyötyikö Oskari?
b) Hyötyikö Suomen valtio?

Ei ei.

Aseistakieltäytymisen historian ja siviilipalvelusmiehen oikeudet ja velvollisuudet ynnä muun oleellisen olisi voinut hönkäistä vaikka yhdessä viikonlopussa ja säästää veronmaksajat huomattavilta ruokakustannuksilta (joko kerroin, että siellä syödään koko ajan). Olin koulutusryhmässä, jossa olisi pitänyt oppia kansalaisvalmiuksia ja yleissivistystä, ja mitään en oppinut. Lukujärjestyksen mukaan luentojen piti käsitellä mm. kehitysmaiden ongelmia ja sotien vaikutuksia, mutta enemmän puhuttiin jalkapallosta ja ulkomailta muuttaneen ohjaajan kotiutumisesta suomalaiseen kulttuuriin. Yksi luento oli liikenneturvallisuudesta (kannattaa käyttää sitä turvavyötä) ja toinen liikunnasta (kannattaa käydä lenkillä). Yhdellä opeteltiin käyttämään Exceliä.

Jotkut oppituntikeskustelut olivat ihan mukavaa ajankulua, ja opettajat asialleen omistautuneita, mutta missään vaiheessa en päässyt irti tarkoituksettomuuden tunteesta, joka koulutuskeskuksen yllä leijaili. Kehnompiakin tapoja viettää kesäkuu olisi varmasti ollut (vaikkapa armeija), mutta niin olisi ollut parempiakin.

Siviilipalvelusmiestoverini eivät olleet ollenkaan sellaista porukkaa, jota olisin odottanut siellä tapaavani. Stereotyyppisiä sivarihippejä ei ollut ollenkaan (vaikka kannabiksen lemahdus rannan nuotiopaikalta iltaisin leijailikin). Intohimoisia piraattipuolueen jäseniä oli tuhottomasti ja seurakuntanuoriakin kolme kertaa enemmän kuin vasemmistonuoria.

Aamiainen. Suurin ero sivarikeskuksen ja siviilielämän välillä on se, että täällä syötiin koko ajan.

Kodikkaassa huoneessani oli IKEAn kerrossänky, armeijan lakanat ja katonrajassa lepakkoluukku (joka täytyi ehdottomasti pitää auki, etteivät elukat pesi ilmanvaihtokanavaan).

A-talon käytävä. Seinällä on siviilipalvelusmiesten maalaamia/piirtämiä tauluja, joita tehtailemalla on kuulemma joskus myyttisessä menneisyydessä saanut kuntoisuuslomapäiviä. Enää ei onnistu niin helpolla, mutta siviilipalveluksen kesto on kyllä vastaavasti lyhempi.

Mikäli sinä, hyvä lukija, harkitset siviilipalvelukseen hakeutumista, niin huomioi, että:

1) Työpalveluspaikka kannattaa hankkia jo ennen koulutusjakson alkua. Lapinjärveltä käsin sitä on vaikeampi etsiä ja paikan jo löytäneet palkitaan parilla kuntoisuuslomapäivällä.

2) Mikäli et ota vastaan palveluspaikan tarjoamaa asuntoa, menetät viikonloppujen ruokarahan. Tästä ei missään kerrota, vaikka kyse on abauttiarallaa tuhannesta eurosta.

3) Toinen asia, jota ei missään erityisen selvästi sanota, on se, että kuukauden tai parin tauko koulutusjakson loppumisen ja työpalveluksen alkamisen välillä ei ole mikään ongelma, vaan sitä varten saa automaattisesti HSL-lomaa.

4) Kun haet KELAsta sotilas/asumisavustusta, niin varaudu siihen, että virkailijat voi olla ihan pihalla ja antaa jokainen erilaisia ohjeita siitä, minkälaiset tositteet hakemuksen liitteiksi tarvitaan.

5) Jos työpalveluspaikka on valmiina, myös täysiksi merkityille (ja aivan juuri alkaville) koulutusjaksoille voi päästä, kunhan lähettää kirjallisen hakemuksen sivarikeskukseen. Kun soittelin asiasta, puhelimeen vastannut täti toivotti tervetulleeksi puolen vuoden päästä, mutta hakemuksella irtosi paikka kolmen viikon kuluttua alkavasta erästä. Posti käsitellään talossa ennätysnopeasti, eikä vastauksia joudu kauaa odottelemaan.

Loppukaneetiksi vielä kuitenkin, että menkää nyt hitto vie kaikki siviilipalvelukseen. Vaikka armeijassa tulevaisuudessa saakin pelata Nintendo Wiitä ja marssia ilman rinkkaa ja pyssyä (jos on riittävän huonokuntoinen), niin turhaa ihmisten kiusaamistahan se nykymaailmassa on.

Menkää siis siviilipalvelukseen. Tai menkää vaikka vankilaan. Mitä enemmän aseistakieltäytyjiä on, niin sitä enemmän käytäntöjä on pakko kehittää, pakollisuutta vähentää meilläkin. Oli aika suolaista, kun koulutusjakson aikana Ruotsikin lakkautti lopullisesti yleisen asevelvollisuutensa, eikä Suomen laajuista järjestelmää ole muutenkaan juuri missään Euroopassa.

Jos asevelvollisuus on jo tavalla tai toisella kuitattu, niin silti voi liittyä Aseistakieltäytyjäliittoon, Rauhanliittoon tai Rauhanpuolustajiin, tai olla ainakin äänestämättä Suomen Keskustaa, joka asevelvollisuuden kaventamisyritykset on yleensä torpannut.

Mnjoo. Aloitan elokuun puolivälin kieppeillä sivariin kuuluvan työpalvelun Tampereen ylioppilaslehti Aviisissa. Asumisen ja elämän muiden käytännöllisyyksien kannalta vähän harmittaa, että Jylkkärin paikkaa hakiessa jäin kakkoseksi, mutta muuten Tampereen pesti sopii kyllä minulle paremmin. Siellä nimike ei ole siellä valokuvaaja/graafikko, vaan toimittaja (tarkemmin sanottuna nettisivujen mukaan "tyhjäntoimittaja"). Lehti on myös paksumpi ja tekstityyppien ja juttupaikkojen vaihtelua enemmän, sikäli kuin olen lehteä kerennyt lehteilemään.

Aviisi on myös se ylioppilaslehti, jossa julkaistiin jossain historian vaiheessa Stalinin puheita pääkirjoituspaikalla.