Sitä ja tätä

Olen tehnyt vaikka mitä.



Kaksi viikkoa sitten viikonloppuna olin Espoossa Suomen Ylioppilaskuntien Liiton liittokokouksessa kuuntelemassa hämäriä puheita opiskelijaliikkeen tulevaisuudesta ja äänestämässä hämäristä päätöksistä (vaikka tehtiinhän me muutama hyväkin). Kuten tapoihin kuuluu, hallitusvaalin äänet kaupattiin ryhmien neuvottelijoiden välillä, eikä ehdokkailla itsellään tai heidän kyvyillään ollut äänestystuloksiin kuin viitteellistä vaikutusta. Ennen äänestystä hallituksen puheenjohtajasta kaikki tiesivät, kuka vaalin voittaa ja millä äänimäärällä, ja oli hauskaa, että tällä kertaa joku uskalsi sanoa sen istuntosalissa ihan ääneen.

Tämä siis ihan instituutiota ihmetelläkseni. En epäile, etteikö valituksi tullut LTKY:n kokoomustyyppi saisi hommaansa kohtuukunnialla hoidettua, jos kerran nykyinenkin sai. Itse äänestin kuitenkin Åbo Akademis Studentkårin ehdokasta, joka oli mielestäni paras, mutta minä olenkin aina ihan aseeton suomenruotsalaisen charmin edessä. Oma ehdokkaani tuli, kuten tavallista, viimeiseksi -- sen jälkeen kun suurin osa ryhmistä oli demariopiskelijoita myöten päättänyt tukea kokoomuslaista puheenjohtajaksi oman hallituspaikkansa varmistamiseksi (aivan kuin se olisi jossain vaarassa muutenkaan ollut). Eli näin valittiin taas vuodeksi opiskelijaliikkeelle keulakuva meitä kaikkia edustamaan.

Kotoisemmissa ylioppilaspoliittisissa ympyröissä käytiin hallitusneuvottelut, ja jos kukaan ei äidy dramaattisiin petoksiin tahi selkäänpuukotuksiin, niin JYYlle valitaan huomenna ensi vuodeksi oikeistolais-vasemmistolais-keskustalainen hallitus, miksi lie sateenkaari- tai skitsoidikoalitioksi sitäkin sitten kutsuisi. Olin meidän neuvottelija ja varovaisen tyytyväinen tulokseen. Myöskin neuvottelutapa oli demokraattisempi kuin ennen, eli kivakiva.

Lisäksi olen palauttanut professorille pro gradu -työn tutkimussuunnitelman otsikolla "Aika ja ajallisuus Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvassa Watchmen", anastanut laitoksen kirjastosta pari mielenkiintoisilla haastatteluilla varustettua The Comics Journal -lehteä (jotka aion kyllä palauttaa vaivihkaa tämän vuorokauden kuluessa, joten ilmiantonne ovat turhia), ilmoittautunut kuuden kuukauden päästä järjestettävälle Tuntematon sotilas -teatterimatkalle (voiko se olla huono jos siinä mätkitään pesukoneita ja sotaveteraanit närkästyy?), käynyt adventtiyön messussa (jossa oli liikaa vastahakoisia ja mouruavia rippikoululaisia) ja tsekkaillut videoita tehomaatalouden rattaisiin jauhautuneista broilerinruhoista sekä Spice Girlsin uuden kokoelma-albumin single-kappaleesta (yhtä nautinnollisia elämyksiä molemmat, mutta pakkohan ne oli vilkaista).

Pakko vielä huomauttaa, että The Comics Journal on muuten aivan jumalattoman asiallinen lehti. Se on maailman tärkein (tai ainakin kunnianhimoisin) sarjakuva-alan aikakaustyyppinen julkaisu, jota kustantaa independent-sarjakuvapulju Fantagraphics (Joe Saccon, Dan Clowesin, Chris Waren yms. kustantaja). Lehdessä paatuneet aikuissarjakuvaentusiastit haukkuvat arvostelusivuilla bulkkisupersankarilehtiä, haastatteluissa niiden tekijöitä ja pääkirjoituksissa molempia samanaikaisesti.

Esimerkiksi vuoden 1992 elokuun numeron pääkirjoitus ("Comics: The New Culture of Illiteracy, Or: Why The World Is Turning To Shit, Part 563") alkaa näin: "If you've begun to think that the world is being run by 12-year-olds, you're probably right." Ja päättyy näin: "While I'll agree that there are changes afoot and that they may be fundamental, profound, and lasting, they could only be considered positive if you harbored a pathological hatred for literacy and culture. Recent changes, and their accelerated pace, should be profoundly disturbing to anyone who loves beauty, wit, charm, honesty, truth, originality, or any other old-fashioned properties once attributed to drawing and writing, and which are now frowned upon as impediments to commerce".

Lähestulkoon koko kyseinen numero on pyhitetty juuri julkaisuhetken kieppeillä toimintansa aloittaneen Image Comics -yhtiön (Spawn, Youngblood, WildC.A.T.s...) parjaamiseen, koska sen perustaneet taiteilijat lähtivat (päätoimittaja Gary Grothin vakaumuksen mukaan) Marvelilta päästäkseen irti käsikirjoittajien ikeestä. Vaikka Marvel-lehdet olivatkin bulkeinta bulkkia, niin käsikirjoittajat vaativat kuitenkin sarjakuviin jotain muutakin sisältöä kuin lateksiasuissa pullistelu- ja taistelukohtauksia, eivätkä (Grothin mukaan) ainoastaan lateksiasuissa pullistelu- ja taistelukohtausten piirtämisestä kiinnostuneet taiteilijat tykänneet tästä, vaan halusivat käsikirjoittaa sarjakuvansa itse huolimatta siitä, että ovat itse hädin tuskin lukutaitoisia. Imagen pääpiru Todd McFarlanen haastattelussa Groth jankkaa 25 sivun ajan erilaisin sanakääntein, että "do you have any artistic standards of your own, or are your standards based entirely on what the public wants to buy?" TCM:n sivut on vielä varsin kookkaita ja täynnä tekstiä, joten tuon nimenomaisen artikkelin lukemiseen heilahtaa hyvin tuntia, mikä on hupaisaa käyttää tuollaisen suoran xittuilun tankkaamiseen. Ehdottomat suositukset.


Lehden asenne on ihan paras, vaikka itse asiasta eli Marvelin ja Imagen sarjakuvien laadullisesta erosta olen täsmälleen päinvastaista mieltä. McFarlanen käsikirjoittamat ja Greg Capullon piirtämät (käsikirjoittaja-piirtäjä-työnjakoon Imagessakin nimittäin lopulta siirryttiin) Spawn-sarjat ovat parhaimmillaan kyllä oikein nerokkaita, ja kaikista parhaat spin-offit (Alan Mooren Violator ja Neil Gaimanin Angela) vieläkin parempia, mutta tietenkään ne eivät olleet ilmestyneet vielä 15 vuotta sitten, kun Groth näreitä juttujaan naputteli.

Ja kun supersankarisarjakuvista kerran tuli puhe, niin lukaisin vihdoin myös Mark Waidin ja Alex Rossin Kingdom Comen eli Valtakunnan ja voiman, kun se kerran kirjaston hyllystä sattui poikkeuksellisesti löytymään, ja kaikkien siitä kuulemieni kehujen ("vihdoinkin oikeasti hyvää ja hyvännäköistä supersankarisarjakuvaa aikuisille") jälkeen se oli kyllä melkoinen pettymys, ja olisi ollut ilman kehujakin. Juoni on varastettu Dark Knighteista ja pilattu hirveällä hahmogallerialla, teennäisellä kerrontaratkaisulla ja pseudosyvällisillä ilmestyskirjasitaateilla, jotka eivät liity koko sarjakuvassa yhtään mihinkään. Parasta höpönlöpöä on jugoslavialainen trikoomuskelikimppu, jonka nimi on Von Bach ja joka puhuu saksaa (ja vielä goottifontilla). Menkää kouluun tai jotain. Tarkasti maalatut fotorealistiset kuvitukset on kyllä hienoja an sich, mutta eihän Milleriäkään kukaan jaksa enää nykyään lukea muuten kuin sen ei-realistisen tyylittelyn takia. Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen saamattomuudelleni, joka esti minua lataamasta Pirate Baystä tätäkin, se olisi ollut hyvän kaistan haaskausta.