Im Westen nichts Neues

Minä olen poistunut joululomalle bloggausmahdollisuuksien ulottumattomiin, Terry Pratchettilla on diagnosoitu Alzheimerin tauti ("Frankly, I would prefer it if people kept things cheerful...") ja Vatikaani on tuominnut Kultainen kompassi -elokuvan (kirjasarja taisi mennä kardinaaleilta ohi), koska se levittää käsitystä maailmasta kylmänä ja toivottomana paikkana ilman Jumalaa.

Sen lisäksi seksi robottien kanssa onnistuu viiden vuoden sisällä ja avioliitoista tulee mahdollisia vuoteen 2050 mennessä, tuumaa asiaan perehtynyt hollantilaistutkija David Levy uudessa kirjassaan Love and Sex with Robots: The Evolution of Human-Robot Relationships (NYT:n kirja-arvostelu).

Hyvää joulua, maailma.

Vesiputoustyyliarkkeja

Olen jo hetken aikaa halunnut vääntää Bloggerin grafiikkaa ja erityisesti nahkeita värejä vähän parempaan suuntaan, mutta olin aiemmin aina lykännyt tuonnemmaksi painisessiota monimutkaisen oloisen lähdekoodin kanssa. Kaiken muun lisäksi tässä templatessa on nuo kulmien pyöristykset, joten taustaväriä ei voi noin vain käydä vaihtamassa, vaan se vaatii muutaman ylimääräisen hetken naputtelua. Lisäksi tein paljon pienempiä säätöjä, joita tuskin kukaan edes huomaa.

Lopputulos on varsin tyydyttävän oloinen, vaikka itse sanonkin. Asiaa auttoivat pari CSS-opasta, joita olen nyt viikonloppuna selaillut. Kun nyt kerran tuli niistä puhe, niin voisin saman tien kehaista varsinkin Sitepoint-sivustoa pyörittävien Rachel Andrew'n ja Dan Shaferin lumoavan tehokasta HTML Utopia: Designing Without Tables Using CSS -teosta. Nyt tiedän aiheesta enemmän kuin haluaisin.

Päivittelyn ajan blogi oli salasanalla suojattu. Toivottavasti kovin monet kymmenet tuhannet kansalaiset eivät yrittäneet käydä sillä välin ja pettyneet pahoin.

Sielunryhtiä

Ehdin jo vähän ihmetellä kävijäkäyrien nousua parin viime viikon aikana, kun en kirjoitellut tänne mitään. Mutta se ei näköjään johtunutkaan siitä, että uuden sisällön noneksistenssi houkuttelisi kansaa enemmän kuin harhaiset avautumiseni, vaan olen yltänyt mainintaan parissa etabloituneemmassa blogissa. Kirjailija ja mainion Usva-lehden toimittaja Anne Leinonen äityi kirjoittamaan alakerran naapuristani, ja populaarikulttuurinostalgista parafernaliaa arkistoivassa PopuLAARIssa kehaistiin muuten vain. Danke, danke.

Tasavallan itsenäisyyden juhlistamisen lomassa olen yrittänyt selailla huomista Eurooppalainen kirjailija ja fasisimin lumo -kurssin tenttiä silmälläpitäen Olavi Paavolaisen 30-luvun matkakirjaa Kolmannen valtakunnan vieraana, joka on vähän yllättäen oikein mielenkiintoista ja hauskaa tavaraa. Natsien kulttuuririennoissa kierrätetty Paavolainen naureskelee Reichin virallista taidetta useaan otteeseen ja pilkkaa muun muassa Wilhelm Petersenin tauluja ainoastaan germaanisen muinaistieteen opetukseen soveltuviksi oppikirjakuviksi. Myöhemmin hän tapasi Petersenin itsensä ja kuvaili tätä näin: "Harvinaisen hauska ihminen -- älykäs, huumorintajuinen ja sukkela. Luulen, että Petersenillä itselläänkin on monta kertaa hauskaa maalatessaan 'pohjoisen sielunryhdin' mukaisia kuviaan..."

Toisaalla kirjassa Paavolainen selittää muun muassa, kuinka hän ja toinen joukkion suomalainen kirjailija, suomenruotsalainen Göran Stenius lankesivat "olojen ja ajattelutapojen hermostuttamina suomalaiseen koko yön ryyppäykseen". En tiedä, onko tämä hauskaa sinänsä, mutta näin väsyneenä hymyilyttää.

Olojen ja ajattelutapojen aiheuttamaa hermostusta oli ilmassa myös toissapäiväisessä ylioppilaskunnan edustajiston kokouksessa, jossa valittiin käsikirjoituksen mukainen hallitus ensi vuodeksi. Vallan kahvaanhan pääsivät käsiksi demariopiskelijat, keskustaopiskelijat, kokoomusopiskelijat, kristilliset opiskelijat, poikkitieteilijät sekä maltillinen äärivasemmisto (c'est nous), kun taas kaksi suurinta ryhmää eli grönioni ja Pörssi&Dumppi jäivät oppositioon.

Humaltuneiden vihreiden epäkoherenttia vittuilua kuultiin myöhemmin illalla vielä vähän lisää, ja koska kuvio on aiheuttanut kummastusta myös muutamassa anonyymissä äänestäjässä ja koska kannatan vapaata tietoa, niin laitan tähän jatkoksi (hieman siistittynä) ryhmätovereille laaditun selostuksen hallitusneuvottelujen kulusta. Eli näin siinä minun mielestäni kävi:

Ja sitten ne eiliset hallitusneuvottelut. Nythän prosessi oli avoimempi kuin aiemmin, kaikkia ehdokkaita (yli 20) haastateltiin ja kaikki ryhmät otettiin alusta alkaen mukaan. Ainoastaan sosialistiopiskelijoilla ei ollut omaa ehdokasta (mutta Matias lupasi jalomielisesti äänestää hallitusta, jossa Mää on mukana).

Minkäänlainen punavihreä hallituspohja osoittautui mahdottomaksi heti kättelyssä, kun puheenjohtajuutta lähtivät havittelemaan sekä demarit että grönioni, eivätkä ne päässeet millään sopuun keskenään. Neuvottelujen edetessä kristilliset, poikkitieteilijät ja keskusta alkoivat kallistua demarien taakse, ja grönioni liittoutui Pörssi&Dumpin kanssa (P&D ei sopinut toiseen porukkaan siksikään, että se taisteli keskustan kanssa edustajiston puheenjohtajan paikasta). Kun PresSurekin kannatti tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa, niin molemmissa koalitioissa oli takana 16 ääntä ja jäljellä me (3+1 ääntä) ja kokoomus (5 ääntä). Periaatteessa pelkkä kokoomus olisi riittänyt enemmistöön, mutta eroa olisi silloin vain yksi ääni, joten molemmat puolet yrittivät houkutella kelkkaansa meitä molempia.

Kokoomuksen neuvottelijoiden mielestä demarien tyyppi olisi parempi puheenjohtaja ja minun mielestäni on parempi olla hallituksessa jossa on vain kokoomus kuin hallituksessa jossa on sekä kokoomus että pörssi&dumppi vaikka puheenjohtaja olisikin vihreä kuin joulukuusi, ja toisekseen pienemmistä ryhmistä koostuva hallitus houkuttelee siksi että olemme itse pieni ryhmä. Antiestablishmentarismin hengessä olisimme tietysti voineet pysyä oppositiossakin marmattamassa, mutta ei sillä niin suuria viimeksikään saavutettu.

Loppupaniikissa kokoomukselle tarjottiin tuosta toisesta hallituksesta vielä lisää paikkoja ja meille asemia ylioppilaslehden johtokunnasta, mutta yhä sinisempään hallitukseen osallistuminen ei napannut ainakaan enempää, eivätkä kokoomuslaisetkaan enää pyörtäneet päätöstään, joten näin siinä kävi. Olen vakaasti sitä mieltä, että tämä on paras tulos, mihin näissä olosuhteissa oli mahdollista päästä.

Ja lisättäköön tähän loppuun vielä, että eksentriseltä pohjalta kootussa hallituksessa mukana olosta huolimatta olemme edelleen kaikkien vaaliohjelman tavoitteiden takana, emmekä aio puolustella mitään hallituksen hölmöjä hölmöilyjä. Mutta toivon mukaan ne eivät niin hirveästi hölmöile, koska siellä on yksi järkeväkin tyyppi (eli Anni) mukana.

Sikäli kuin asia kiinnostaa, etkä ole siitä vielä perillä, niin uuden hallituksen koostumuksen voi tarkistaa vaikka tuolta.

Sitä ja tätä

Olen tehnyt vaikka mitä.



Kaksi viikkoa sitten viikonloppuna olin Espoossa Suomen Ylioppilaskuntien Liiton liittokokouksessa kuuntelemassa hämäriä puheita opiskelijaliikkeen tulevaisuudesta ja äänestämässä hämäristä päätöksistä (vaikka tehtiinhän me muutama hyväkin). Kuten tapoihin kuuluu, hallitusvaalin äänet kaupattiin ryhmien neuvottelijoiden välillä, eikä ehdokkailla itsellään tai heidän kyvyillään ollut äänestystuloksiin kuin viitteellistä vaikutusta. Ennen äänestystä hallituksen puheenjohtajasta kaikki tiesivät, kuka vaalin voittaa ja millä äänimäärällä, ja oli hauskaa, että tällä kertaa joku uskalsi sanoa sen istuntosalissa ihan ääneen.

Tämä siis ihan instituutiota ihmetelläkseni. En epäile, etteikö valituksi tullut LTKY:n kokoomustyyppi saisi hommaansa kohtuukunnialla hoidettua, jos kerran nykyinenkin sai. Itse äänestin kuitenkin Åbo Akademis Studentkårin ehdokasta, joka oli mielestäni paras, mutta minä olenkin aina ihan aseeton suomenruotsalaisen charmin edessä. Oma ehdokkaani tuli, kuten tavallista, viimeiseksi -- sen jälkeen kun suurin osa ryhmistä oli demariopiskelijoita myöten päättänyt tukea kokoomuslaista puheenjohtajaksi oman hallituspaikkansa varmistamiseksi (aivan kuin se olisi jossain vaarassa muutenkaan ollut). Eli näin valittiin taas vuodeksi opiskelijaliikkeelle keulakuva meitä kaikkia edustamaan.

Kotoisemmissa ylioppilaspoliittisissa ympyröissä käytiin hallitusneuvottelut, ja jos kukaan ei äidy dramaattisiin petoksiin tahi selkäänpuukotuksiin, niin JYYlle valitaan huomenna ensi vuodeksi oikeistolais-vasemmistolais-keskustalainen hallitus, miksi lie sateenkaari- tai skitsoidikoalitioksi sitäkin sitten kutsuisi. Olin meidän neuvottelija ja varovaisen tyytyväinen tulokseen. Myöskin neuvottelutapa oli demokraattisempi kuin ennen, eli kivakiva.

Lisäksi olen palauttanut professorille pro gradu -työn tutkimussuunnitelman otsikolla "Aika ja ajallisuus Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvassa Watchmen", anastanut laitoksen kirjastosta pari mielenkiintoisilla haastatteluilla varustettua The Comics Journal -lehteä (jotka aion kyllä palauttaa vaivihkaa tämän vuorokauden kuluessa, joten ilmiantonne ovat turhia), ilmoittautunut kuuden kuukauden päästä järjestettävälle Tuntematon sotilas -teatterimatkalle (voiko se olla huono jos siinä mätkitään pesukoneita ja sotaveteraanit närkästyy?), käynyt adventtiyön messussa (jossa oli liikaa vastahakoisia ja mouruavia rippikoululaisia) ja tsekkaillut videoita tehomaatalouden rattaisiin jauhautuneista broilerinruhoista sekä Spice Girlsin uuden kokoelma-albumin single-kappaleesta (yhtä nautinnollisia elämyksiä molemmat, mutta pakkohan ne oli vilkaista).

Pakko vielä huomauttaa, että The Comics Journal on muuten aivan jumalattoman asiallinen lehti. Se on maailman tärkein (tai ainakin kunnianhimoisin) sarjakuva-alan aikakaustyyppinen julkaisu, jota kustantaa independent-sarjakuvapulju Fantagraphics (Joe Saccon, Dan Clowesin, Chris Waren yms. kustantaja). Lehdessä paatuneet aikuissarjakuvaentusiastit haukkuvat arvostelusivuilla bulkkisupersankarilehtiä, haastatteluissa niiden tekijöitä ja pääkirjoituksissa molempia samanaikaisesti.

Esimerkiksi vuoden 1992 elokuun numeron pääkirjoitus ("Comics: The New Culture of Illiteracy, Or: Why The World Is Turning To Shit, Part 563") alkaa näin: "If you've begun to think that the world is being run by 12-year-olds, you're probably right." Ja päättyy näin: "While I'll agree that there are changes afoot and that they may be fundamental, profound, and lasting, they could only be considered positive if you harbored a pathological hatred for literacy and culture. Recent changes, and their accelerated pace, should be profoundly disturbing to anyone who loves beauty, wit, charm, honesty, truth, originality, or any other old-fashioned properties once attributed to drawing and writing, and which are now frowned upon as impediments to commerce".

Lähestulkoon koko kyseinen numero on pyhitetty juuri julkaisuhetken kieppeillä toimintansa aloittaneen Image Comics -yhtiön (Spawn, Youngblood, WildC.A.T.s...) parjaamiseen, koska sen perustaneet taiteilijat lähtivat (päätoimittaja Gary Grothin vakaumuksen mukaan) Marvelilta päästäkseen irti käsikirjoittajien ikeestä. Vaikka Marvel-lehdet olivatkin bulkeinta bulkkia, niin käsikirjoittajat vaativat kuitenkin sarjakuviin jotain muutakin sisältöä kuin lateksiasuissa pullistelu- ja taistelukohtauksia, eivätkä (Grothin mukaan) ainoastaan lateksiasuissa pullistelu- ja taistelukohtausten piirtämisestä kiinnostuneet taiteilijat tykänneet tästä, vaan halusivat käsikirjoittaa sarjakuvansa itse huolimatta siitä, että ovat itse hädin tuskin lukutaitoisia. Imagen pääpiru Todd McFarlanen haastattelussa Groth jankkaa 25 sivun ajan erilaisin sanakääntein, että "do you have any artistic standards of your own, or are your standards based entirely on what the public wants to buy?" TCM:n sivut on vielä varsin kookkaita ja täynnä tekstiä, joten tuon nimenomaisen artikkelin lukemiseen heilahtaa hyvin tuntia, mikä on hupaisaa käyttää tuollaisen suoran xittuilun tankkaamiseen. Ehdottomat suositukset.


Lehden asenne on ihan paras, vaikka itse asiasta eli Marvelin ja Imagen sarjakuvien laadullisesta erosta olen täsmälleen päinvastaista mieltä. McFarlanen käsikirjoittamat ja Greg Capullon piirtämät (käsikirjoittaja-piirtäjä-työnjakoon Imagessakin nimittäin lopulta siirryttiin) Spawn-sarjat ovat parhaimmillaan kyllä oikein nerokkaita, ja kaikista parhaat spin-offit (Alan Mooren Violator ja Neil Gaimanin Angela) vieläkin parempia, mutta tietenkään ne eivät olleet ilmestyneet vielä 15 vuotta sitten, kun Groth näreitä juttujaan naputteli.

Ja kun supersankarisarjakuvista kerran tuli puhe, niin lukaisin vihdoin myös Mark Waidin ja Alex Rossin Kingdom Comen eli Valtakunnan ja voiman, kun se kerran kirjaston hyllystä sattui poikkeuksellisesti löytymään, ja kaikkien siitä kuulemieni kehujen ("vihdoinkin oikeasti hyvää ja hyvännäköistä supersankarisarjakuvaa aikuisille") jälkeen se oli kyllä melkoinen pettymys, ja olisi ollut ilman kehujakin. Juoni on varastettu Dark Knighteista ja pilattu hirveällä hahmogallerialla, teennäisellä kerrontaratkaisulla ja pseudosyvällisillä ilmestyskirjasitaateilla, jotka eivät liity koko sarjakuvassa yhtään mihinkään. Parasta höpönlöpöä on jugoslavialainen trikoomuskelikimppu, jonka nimi on Von Bach ja joka puhuu saksaa (ja vielä goottifontilla). Menkää kouluun tai jotain. Tarkasti maalatut fotorealistiset kuvitukset on kyllä hienoja an sich, mutta eihän Milleriäkään kukaan jaksa enää nykyään lukea muuten kuin sen ei-realistisen tyylittelyn takia. Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen saamattomuudelleni, joka esti minua lataamasta Pirate Baystä tätäkin, se olisi ollut hyvän kaistan haaskausta.